Tarinoita ja historiikkeja
Hartikan kirkon harjaristi – ”Lutherin joutsen”
Lutherin suvun tunnus on joutsen. Tähän liittyy legenda, jonka mukaan Jan Hus (Husa on tšekiksi hanhi) on todennut roviollaan:” Minut, joka olen hanhi, te nyt poltatte, mutta jälkeeni tulee joutsen, joka laulaa, eikä sitä polteta. Nämä sanat ovat esillä Wittenbergin Luthertalossa Saksassa.
Laukaassa vieraili joukko saksalaisia pappeja ja teologian tohtoreita. Kirkkomuseossa säilytetään Hartikan kirkon lintuteemaista harjaristiä. Sen nähdessään he huudahtivat kuin yhdestä suusta: ”Lutherin joutsen”.
Tšekkiläinen marttyyrina kuollut Jan Hus toimi 1400 – luvulla uskonpuhdistajana ennen Martti Lutheria. Uskonpuhdistus oli vastaliike katolisen kirkon opetukselle, joka Husin näkemyksen mukaan oli irtaantunut Raamatusta.
Katolinen kirkko julisti hänet pannaan vuonna 1411 papistoa ja anekauppaa kohtaan suunnatun arvostelun takia. Konstanzin kirkolliskokous 1415 tuomitsi Husin harhaoppisena kuolemaan. Hänet poltettiin elävältä roviolla 6. heinäkuuta 1415 ja tuhkat ripoteltiin Reiniin. Hän lausui ennen polttamistaan roviolla:” Te olette nyt polttamassa hanhea (Hus), mutta sadan vuoden päästä teillä tulee olemaan joutsen, jota ette voi paistaa ettekä keittää”.
Martti Luther uskoi, että Husin joutsenennustus viittasi häneen itseensä. Häntä oli syytetty hussilaisuudesta. Luther myönsi löytäneensä Jan Husin kirjoituksista kristillisiä ja evankelisia totuuksia. Luther sanoi: ”Raamatun tähden meidän täytyy hyljätä paavi ja konsiilit. Minä tahdon uskoa omasta tahdosta enkä olla minkään auktoriteetin orja, oli se sitten konsiili, yliopisto tai paavi.” Luther tuomitsi anekaupan sanoen: ”Paavillinen ane ei anna anteeksi ainoatakaan syntiä, rauhan voi saavuttaa Kristuksen sanassa uskon kautta.” Nämä sanat aloittivat protestanttisen uskonpuhdistuksen, joka rantautui Laukaaseen kirkkoherra Eerikin mukana v. 1593.
Saksin ruhtinas Frederik näki enneuneen lauantain vastaisena yönä 31.10.1517. Myöhemmin samana päivänä Luther naulasi 95 teesiään Wittenbergin kirkon oveen, jolloin Husin ennustus toteutui. Uskonpuhdistus Keski-Euroopassa alkoi tuosta päivästä. Sen hedelmiä ovat virsikirja ja Raamattu.
Lutherin virsi 446
Suomessa heinäkuun 6. päivä on Eino Leinon päivä, joka on nimetty myös runon ja suven päiväksi, ja se on yleinen liputuspäivä.
Lähteet: Laukaan seurakunnan esite: Papinniemen leirikappeli
Kristinuskon arkki, ISBN 951-37-2307-0, sivu 91.
Mikä kirkkoherra Ericus Marci (Finno) in Laucas oli miehiään?
Hartikan kirkon ensimmäisenä kirkkoherrana toimi 12 vuotta Ericus Marci Finno (1593-1605). Hän oli kotoisin Turun seudulta. Häntä sanotaan Laukaan kummiksi.
Maailmaa nähnyt Herra Eerik sai oppinsa Turun katedraalikoulussa. Hän toimi ainoana suomalaisena sotilaspappina, kirjurina ja välskärinä savolaisjoukoissa 1570-1595, jolloin Ruotsi- Suomi soti Venäjää vastaan ja voitti monet tärkeät piiritykset.
Hän allekirjoitti nimellä Ericus Marci in Laucas (Erkki Markunpoika Laukaalainen) v. 1593 Uppsalan kirkolliskokouksessa Uskontunnustusta koskevan päätöksen ”Confessio fidei”, jossa Ruotsi-Suomen kirkkoherrat tunnustavat Lutherin opin ja luopuvat katolisesta uskosta. Tätä Laucasnimen ensimmäistä allekirjoitusvuotta 1593 pidetään Laukaan pitäjän syntyvuotena. Nimi tuli Laukaan kirkon mukaan, joka vanhan kartan mukaan sijaitsi Laucas Wirdan ja Laucan kosken rannalla (nykyinen Tarvaalanvirta).
Herra Eerikillä oli talonpoikaisjuuret. Hän nousi tai otettiin Laukaan miesten mukaan talonpoikaiskapinaan nuijasodassa joulun aikoihin 1596 johtaen heitä. Tässä sisällissodassa hän joutui Padasjoen verilöylyssä vangiksi. Rautalammin nimismies ja kirkkoherra Eerik kärsivät talven ja kesän 1597 Hämeenlinnan ja Turun vankikuiluissa. Klaus Flemingin voudit ryöstivät sillä aikaa pappilan. Sotaonnen käännyttyä Kaarle-herttua (myöhemmin kuningas) vapautti Eerik Markunpojan. Kirkkoherran 12 virkavuoden alkutaival vaati veronsa.
Lähde: Laukaan historia I s. 189, 203-205. Kohisevien koskien Laukaa s. 241-242
Siirtolainen Olavi Markunpoika
Kirkkoherra Eerik antoi suositukset ja tarvittavat todistukset Markkulan talon Olavi Markunpojalle, kun tämä lähti v. 1612 sotimaan ja etsimään uutta kotipaikkaa Ruotsista Taalainmaalta. Yleenäs pappi antoi muuttopassin, osoitti kuka mies oli, mistä hän tuli, minne hän aikoi ja että mies oli viranomaisten hyvin tuntema. Olavin veli Markku oli suutari ja eli lampuotina Markkulan talossa 1585-1633.
Olavi oli kaskiviljelijä, jonka suonissa virtasi uudisraivaajan verta.Yhdessä kahden muun suomalaisen kanssa Olavi sai marraskuussa 1622 kuningas Kustaa II Adolfilta kirjallisen lupauksen asettua asumaan itäiseen Taalainmaahan ja ottaa haltuunsa autiomaata, missä hän sellaista sattuisi löytämään. Sellaista löytyi Tandsjöstä läheltä Fågelsjötä. Matkatavaransa hän kuljetti kuormajuhdalla talvella rekiteitä pitkin. Arvokas niittyheinä niitettiin talvella ja niin kylien välille muodostui niittoteitä. Kauppamatkat tehtiin talvella. Silloin myytiin tai vaihdettiin kaskiruis voi, juusto, linnut ja nahat. Suomalaiset pyssyt olivat kuuluisia metsäseudulla.
Olavi osasi lukea ja vei mukanaan suomenkielisen hartauskirjan kotimaastaan. Se oli käsikirja, joka oli painettu suomenkielellä 1600-luvun alussa Fågelsön kotiseutuyhdistyksen esite)
Lähde: Valoja Lievestuoreen rannoilta s. 22-25.
Tarina Hartikan kirkon rakentamisesta
Ennen kirkkoherra Eerik Markunpoika Laukaalaisen aikaa papintehtäviä hoitivat Rautalammin papit, jotka kokosivat seurakuntaa Pohjois-Laukaaseen Vatian Kapeenkoskelle. Ei tiedetä siirsikö Laukaan oma kappalainen Herra Urbanus 1570-luvulla uskonnollisen keskuksen Tarvaalaan, vai johtiko Herra Eerik Hartikan kirkon rakentamista. Hartikassa vieraili mm. Pietari Brahe, jonka oletetaan kulkeneen myös ns. papintietä majoittuessaan pappilassa.
Muinais-Laukaassa asui jättiläisiä. Jättiläinen rakensi Laukaan kirkon. Hän teki töitä syömättä pari viikkoa, jolloin tuli nälkä. Jätti huusi kotiinsa kahden virstan päähän: ” Evästä tänne nopeasti!” Sitä tuli, Simunan Kukkovuorelta ” Lentävä Höyhen” toi villipeuran.
(Lähde: Kolmen vesireitin sydämessä s. 161 )
Alatalo – Kirkkoherran pappila oli Puttolan talossa nykyisen Alatalon mailla
Alatalo tunnettiin ennen Puttolan talona. Herra Eerik asui ensin vuokralaisena Sakari Toiviaisen talossa Puttolassa. Sotavuosien palkkiona hänestä tuli pappilan isäntä. Hänen kuolemansa jälkeen v. 1610 pappilan omisti leski ja isännyyttä hoiti poika Sakari Eerikinpoika.
Pappila oli Lievestuoreenjärven rantatöyräällä Papinkiven takana näkyvän ison kuusen tuntumassa. Rakennuksen perustuksiakaan ei ole enää näkyvissä, sillä Alatalon isäntä Matti Laapotti vieritti 1950-luvulla rauniot rantaryteikköön pellonraivauksen yhteydessä. Keskelle peltoa on jätetty vain iso Papinkivi muistoksi. Pappila siirtyi muualle jo 1606.
Nykyinen Alatalo on arkkitehti Alvar Aallon suunnittelema ja hänen harvoja maalaistalojaan. Se edustaa uusklassismia ja pohjalaista maalaistaloarkkitehtuuria ja kansanomaista rakennusperinnettä. Otto Ollikainen alkoi rakennuttaa 1923-24 päärakennusta, mutta se jäi kesken. Laukaan apteekkari Virokangas, joka oli Ollikaisen appi, rahoitti työtä, koska kaavaili siitä kartanoa tyttärensä perheen kodiksi. Rahat kuitenkin loppuivat kesken. Alatalo siirtyi Petäjäveden seurakunnan omistukseen ja pantiin vuokralle. Vuokralaiset elivät talossa kuin viimeistä päivää ja rakennukset joutuivat rappiolle.
Sodan jälkeen tarvittiin maata siirtoväen asuttamiseen. Seurakunta joutui luovuttamaan hoitamattoman tilan kolmen erillisenä tilana karjalaisille. Päärkenuuksen ja sitä ympäröivät maat osti maanviljelijä Matti Laapotti perheineen vuonna 1946. Laapotti oli lähtöisin Sortavalan maalaiskunnasta Kuokkaniemen kylästä, jonka Laapotinmäellä on järjestetty kesäjuhlia muistojen merkeissä.
Rapistunut talo oli kylmä. Asuinhuoneiksi kelpasivat vain keittiö ja yksi kamari. Hirsien välistä paistoi päivä. Leipomuksetkin piti nostattaa kamarissa. Rakennusta ei saanut purkaa, koska sillä on kulttuurihistoriallista arvoa. Lopulta järjestyi maatilalain mukainen asuntolaina ja saatiin valtionavustuksia lämmitysjärjestelmään ja eristysten laittoon. Isäntäpari Lauri ja Eila Laapotti ovat kunnostaneet vuonsina 1980-82 talon kauniisti alkuperäisten piirustusten mukaiseen asuun.
Lähde: Osmo Kaitalehti, Keski-Suomen museo 16.9.1982, Valoja Lievestuoreen rannoilta s. 163-164.
Papintie
Kirkkoherralla oli taitettavana noin kolmen kilometrin pituinen polku nykyisestä Alatalosta Hartikkaan. Polku kulki Lievestuoreenjärven rantamilla. Tästä nk. Papintiestä on tallella vanhaa polunpohjaa ja kärrytietä, osin se on hävinnyt sorakuoppien maastoon. Reittiä on hahmoteltu viereiselle kartalle Alatalon isäntäväen, Lauri ja Eila Laapotin, avulla keväällä 2013.
Perimätiedon mukaan kirkkoväki rantautui ns. Heinäsen rannassa ja jatkoi siitä jalkaisin matkaa kirkolle polkua pitkin, kun oli vaihdettu tummat kirkkovaatteet ylle. Aseita kannettiin petojen ja venäläisten varalta mukana.
Kirkkomatkoista
– ”Terveeks miehet, terveeks naiset! Terve sinäkin ukko, joka pöntössä pauhaat! sanoi Halttulanpohjasta Hartikan kirkon ristikäytävälle ensi kerran eläessään astunut nainen, joka ei tiennyt kirkkotavoista mitään.” ( Lähde: Kolmen vesireitin sydämessä s, 164)
Kirkkomatkat olivat vaikeita. Monet kosket olivat tiellä. Kirkko sijaitsi hyvien vesiteiden varrella. Kesäisin soudettiin kirkkoveneillä, talvisin hevosilla jäitä pitkin. Kärrytiet etelä-pohjois ja länsi-itä suunnassa ristesivät Tarvaalassa.
Hartikan kirkko sijaitsee kolmen vesireitin sydämessä. Etelästä saapuvat tulivat Lievestuoreenjärveä pitkin, idästä Kuusveden-Kynsiveden reittiä pitkin ja pohjoisesta ja lännestä Saraaveden- Laukkavirran kautta. Kynsivedeltä tulijat kärsivät tuhoja voimakkaassa Simunankoskessa ja vetivät veneet Simunan vetotaipaleen kautta Leivonveden-Tahkoselän välillä.
Talviaikaan ei monikaan käynyt kuin joulukirkossa. Kesäaikaan kirkonmenoja oli useammin. Kyläkunnilla oli suuret yhteiset kirkkoveneet joka järvessä. Ne saattoivat kantaa jopa viitisenkymmentä henkeä. Kirkkomatkalle lähdettiin anivarhain pyhäaamuisin. Matkaa saattoi jouduttaa kilpailu muiden kylien veneiden kanssa.
Lievestuoreenjärvellä kirkkoveneiden rantautumispaikkoja olivat mm. Talvilahti ja ns. Heinäsen ranta. Maataipaleet kuljettiin jalkaisin kalakukot ja muut eväät ja kirkkovaatteet mukana. Kirkkovaatteet vaihdettiin päälle retkikivellä. Aseet kulkivat mukana petojen sekä vihollisten varalta. Kirkon eteisessä oli niitä varten asehuone. Kuolleet tuotiin haudattavaksi kesällä väliaikaisista kätköpaikoistaan vuorten louhikoista tai ”Kuoliosaarista”.
Lievestuoreenjärven ympäristöstä tunnettiin pienen Ränssin, hoholaisten, relssiläisten (Markkula ja sen torpat), saarilampelaisten ja Haalatvan kylän kirkkoveneet. (Lähde: Valoja Lievestuoreen rannoilta s. 56-57).
Peuran metsästys – Sakari Pälsi: Kova mies ja nimetön
” Kivikauden kylään tuli tieto, että suuri peuralauma oli liikkeellä ja aikoi ylittää lähellä olevan salmen. Nopeasti ryntäsi väki väijyksiin salmen rannalle.Pitkän ja hermostuttavan odotuksen jälkeen varovainen peuralauman johtaja kahlasi veteen ja ui yli vetäen muuut jonossa perässään. Nyt oli kivikylän väen aika toimia.”
Yhtaikaa aloitti seitsemän jousta ammunnan, lennätti nuolia tiheään, mutta teho oli odotettua heikompi. Ei ole helppo osua vedestä pistävään pelkkään kaulaan. Turvauduttiin lähiaseisiin, työnnettiin haapiot vesille ja mies perässä meloen, toinen kokassa keihästä ja nuijaa käytellen ryhdyttiin verrattomaan metsästykseen.
Otuksia riitti, minkä iskemään ennätti. Uivia peuroja ei tarvinnut meloen tavoittaa vaan ne tarjoutuivat toinen toisensa jälkeen. Kerran lähdettyään uimaan nuo eläimet pysyivät päätöksessään kuolemankin uhatessa. Kauan tilaisuutta varronneet metsästäjät hyökkäilivät sokeasti, särkivät ja hukkasivat aseensa. Yksi keräsi suopunkiinsa omia ja muiden keihästämiä peuroja ja vei niitä rantaan toisten huostaan.
Pyytäjät väsyivät ja eläinten tulokin vihdoin loppui. Illan pimetessä kerättiin saalista ja veneitä virralta. Sinä yönä ei ollutkaan aikaa nukkua ja päivä alkoi valjeta, kun kaikki peurat oli saatu kuiville.
Tarina Kuusveden Napakivistä
Muinais-Laukaassa eli jättiläisiä. He heittelivät leikiten kiviä Ahvenpyhästä Äidinvuorelle Lankamaan puolelle. Kiviä putosi Kuusveteen ja niistä muodostui Kiviniemi Haasianlahden Raatelahden välille.
Äidinvuori kohoaa jylhänä 90 metriä Kuusveden itärannasta ja sen laella vuoren länsijyrkänteellä on upea näköalapaikka, josta avautuvat laajat maisemat Kuusvedelle. Selänteellä kulkee selvä polku. Rinteillä on kalliopaljastumia, jyrkänteitä, hyllyjä ja onkaloita. Näköalapaikalle johtavan polun varteen pääsee Juha Kankkusentieltä erkanevan Köyrinkankaantien kautta.
Ahvenpyhän laelle pääsee Ränssintieltä erkanevaa metsätietä pitkin.
Kalareissu Lankamaan murteella
Kalaves ee aena ala järverrannasta, voa sitä pitää männä kaavemmaks selä yl sootae sootuvenneellä. Ja niinpä isä ja poeka läks yhdessä järvelle, ku poeka ol ostanna moottori sinne vennee perrää, semmose pien perämoottori, ja oekee mukavalta tuntu, ku ajjoa huristettii riittävä kaavaks omasta rannasta, tae männä vähä liianniin kaavaks, mutta ee se mittää.
Pyyvykset katottii, ja tuntu oekee mukavalta, ku ee tarvinna sootoa tuulessa venettä ja keeton kalat on soatu pyyvyksistä venneeseen. Sitte keännetää vennee kokka kotrantoa kohe, ja miel on korkeall, ku ee tartte sootoa venettä tällä reessulla.
Poja perämoottori hyrähti kääntii ja pysähty, vähä aja peästä potkas veilä muutama kerra, ja sitte ee millää lähe kääntii. Isä sootaa tuulessa toiveekkaana, että jso vaekka…mutta soovettuaa sitä moottorinuijjoa seillä vennee perässä toesta kilometriä isä sano pojalle, että jos olet järkimies, niin lööseä ne kiinnitysruuvit ja tyrkkeä se masina järvee, ni on helepomp sootoa ilima sitä kotrantaa.
Lähde: Lankamaa vesien helmi, saloseudun kukka s.113
Tarina Kuusveden Napakivistä
Tervatehtaalainen legenda Hallalähteen syntymisestä viisituhatta vuotta sitten.
Kuusveden rannalla Kirkkoniemessä asui Sarakallion kansa. Heimon vanhin oli väsynyt. Mies oli ollut useana päivänä maalaamassa kalliomaalauksia Sarakalliolla. Yöksi vanhin kääriytyi lämpimään hirventaljaan. Miehen kaulalla oli pisaranmuotoinen meripihkariipus. Nuotio hehkui punaisena hiilloksena lämpöään kun yön samettinen verho laskeutui.
Työstään väsynyt kyläpäällikkö nukkui hyvin. Hänellä oli hyvä omatunto. Mies oli hallinnut alaisiaan lempeällä kädellä. Yöllä kylänvanhin näki merkillisen enneunen. Esi-isät kertoivat hänelle unessa, että siellä minne kultainen auringonkerä laskeutui oli auringon salainen aarre. Kuusveden Kirkkoniemestä katsottuna aurinko laskeutui siihen aikaan vuodesta Hallalähteen kohdalle.
Unen nähtyään päällikkö nukkui levollisesti. Hänen viisas ja rohkea, ketunkasvoinen pystykorvansa Tassu nukkui sikeästi isäntänsä vieressä. Kolmion muotoiset korvat olivat lepoasennossa ja häntä kippuralla kuonon edessä. Tuuli hyrisi unista lauluaan jalopuulehdossa. – Atlanttisella lämpökaudella Laukaan ilmasto oli 3 astetta nykyistä lämpimämpi. Keski-Suomessa olivat Keski-Euroopan ilmasto-olosuhteet.
Seuraavana päivänä muinaiskylän miehet lähtivät kylänvanhimman johdolla etsimään aarteen paikkaa kaukaa Kuusveden pohjoisrannalta. Mitä he löysivät? Siellä missä aarteen piti olla, oli jääkauden 10.000 vuotta sitten synnyttämä painanne, joka oli täynnä isoja kiviä! Miehet miettivät. Mutta eipä siinä tilanteessa auttanut mikään muu kuin ruveta viskomaan kiviä pois, jotta unen osoittama auringon aarre saataisiin kaivettua esille. Hyväkuntoiset nuoret miehet heittelivät kiviä niin innokkaasti, että ne lensivät Kuusveteen. Melkein Kirkkoniemeen saakka. Kiviä oli paljon. – Tarkan lukumäärän voit tänäkin päivänä käydä laskemassa Kirkkoniemen edustalla Napakiviksi nimetystä karikosta.
Kylänvanhin nosti viimeisen kiven. Silloin maan alta ryöpsähti korkealle vesipatsas! Niin syntyi Hallalähde. Vielä tänäkin päivänä raikas vesi ryöppyää vesipatsaana Hallalähteestä. Nykyisin Hallalähteen vettä juovat myös jyväskyläläiset ja helsinkiläiset. Pääkaupunkiseudulle vesi johdetaan päijännetunnelia pitkin. Kylmä ja raikas vesi on kylän paras aarre.
Mutta minne viimeinen kivi joutui? Se ei lentänyt Kuusveden Napakiville saakka, koska maaperä kiven heittäjän jalkojen alla antoi periksi. Viimeinen kivi putosi Tervatehtaantien sivuun, tien puolivälin paikkeille. – Tämä viimeinen napakivi, Hallalähteen kivinen ”korkki”, on yhä nähtävänä Tervatehtaantien laidalla. Tien oikealla puolella, kun lähestyt kiveä vanhalta nelostieltä päin (nykyään mt 637). Kiven lähistöllä kasvaa vanha ja iso kuusi, jonka kruununa on erittäin suuri tuulenpesä.
Lähde: Rauno Hyvärisen puheenvuoro 23.12.2008 Uusi Suomi- lehdessä
http://raunohyvarinen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/
Sahijoen rajakivi ja Kuusveden kylän rajankäynti
Kuusveden kylällä toimitettiin Vanhan Laukaan ensimmäinen isojako, josta ovat säilyneet v. 1766-68 pöytäkirjat kylän ympärysrajojen rajankäynnistä. Rajankäyntiä johti maanmittari Pehr Kiellman apunaan pari lautamiestä. Paikalle kutsuttiin aina asianosaiset rajanaapurit. Maastoon merkittiin isoja kiviä ja puita ja työ edistyi sopuisasti.
Sahijoella oli rajamerkkinä Tahkomäen ja Kangas-Naaraputtolan välillä veneväylän vieressä teräväsärmäinen ja teräväkärkinen kivi, jonka huipulle oli hakattu risti. Elokuussa 1768 rajankäynnissä paikalla olivat kirkkoherra Johan Tuderus, joka edusti Laukaanvirran rälssitalon omistajaa everstiluutnantti Karl Johan Schiemefeldtiä. Kaikki torpparit ja lampuodit olivat saapuvilla.
Rälssitalo tunnusti Sahijoen kiven vuoden 1504 rajakirjan mukaan oikeaksi rajapaikaksi, jossa sitä kutsuttiin Teerenkallioksi. Raja jatkui Kirkkoniemen yli Laukaankosken kivelle (nyk. Tarvaalankoski) ja seuraava rajapaikka oli Ahvenpyhälle kolmen suuren petäjän luo. Seuraava rajapaikka oli hakusessa. Vanhassa kartassa sen paikaksi oli nimetty Kattoinsaari, josta kukaan ei ollut kuullut puhuttavan. Kirkkoherra Tuderus esitti Ahvenisen järven keskellä olevaa saarta sen paikaksi. Maanmittari ei sitä hyväksynyt vaan arveli paikaksi Kattaharjun korkeimman kukkulaa, joka vietti kaikkiin suuntiin ja muistutti saarta. Maanjako -oikeus kääntyi kuitenkin lopulta Tuderuksen kannalle ja rajapaikaksi tuli Ahvenisen saari.
Kun koko kyläalue oli käyty läpi ja rajamerkit vahvistettu, hakattiin rajalinjat maastoon. Rajamerkit rakennettiin kivistä käyttäen litteitä kivipaasia alustoina. Kivimuuriin pystytettiin suippopäinen kivi, joka pantiin siihen tiiviisti kiinni lasin, hiilen tai tiiliskiven avulla niin, että pyykki erottui tavallisista luonnonkivistä.
Koski – voimanlähde vai kalastuspaikka
Vuonna 1915 Taipaleen jakokunnan osakkaat kiistelivät kosken käytöstä kihlakunnan oikeudessa.
Kantaja Otto Parkkonen ei halunnut kalavettä erotettavaksi. Hän oli myös mielestään saanut kalavedeksi kelpaamattoman alueen, joka kesäisin oli suurimmaksi osaksi kuivillaan. Juho Valoselle taas oli annettu alue kauas vuokraniityn kohdalle. Kosken alapuolista aluetta ei olisi pitänyt jakaa ja rauhoituspiiriksi jätettyä aluetta pienentää-kymmenes osa oli lain mukaan liian suuri. Koko jako oli epäonnistunut. Tätä mieltä olivat myös Artturi Trygg, rohdoskauppias Tavast, Heikki Forssell, Juho Kunelius, Juho Korhonen.
Vastapuoli jääväsi valittajat. Heidän mielestään kosken alapuolta ei voinut jakaa, koska sinne voidaan joskus rakentaa teollisuuslaitoksia. Rauhoitusalueen läpi kulki laivaväylä, joten se ei ollut liian suuri. Vedenkorkeus vaihteli joskus jopa kaksi metriä.
Asiantuntijana toimineen Päijänteen piiri-insinöörin, Petter Thuren, lausunnon mukaan kosken arvo on suurempi voimanlähteenä kuin kalastuspaikkana. Koski ei sovi voimanlähteeksi suuremmalle teollisuusyritykselle, mutta riittää kannattavalle voimalaitokselle paikkakunnan kotitarvetta varten mm. saha, myllylaitos, sähkövalaistus, puimakone tai maanviljelyksen sivuelinkeinoihin. Urheilu- ja ammattikalastajat maksavat kalastusoikeudesta 200-400 mk vuodessa. Kosken kalastusarvo olisi vähäisempi, jos vain omistajat kalastaisivat siinä. Tukkiväylä tulisi säilyttää vapaana eikä estää kalan kulkua voimalaitoksen kalaportilla.
Todistajien mukaan ”vedessä ei virta käy- tukki ei kule virran mukana vastatuulessa”, ”syvimmillään vettä on ollut vain puoli metriä”, ”verkolla ei voi kalastaa”, ”kalavesi on enimmäkseen rapakolla niin että lehmät voivat mennä yli eikä venheellä tahdo päästä läpi ruohikon vuoksi”.
Oikeuden päätös oli: ”Koska on selville käynyt, että Tarvaalan arvo on suurempi voimanlähteenä kuin kalastuspaikkana… virta-alueen erottaminen suvantoin välillä on tarpeellinen.”
Mutta kiista jatkui v.1920 Otto Parkkosen moitittua päätöstä ja jakoa. Jyvitysarvo pysyi, mutta hän sai lisäksi nuottakalastukseen sopivaa vesiosuutta Suolahdesta ja Mataroisesta. Jakamattomien vesialueiden lohenkalastusoikeudet jaettiin manttaalien mukaan kaikkien osapuolten kesken. Otto Parkkonen sai kalastaa Tarvaalankoskessa maanantaista perjantaihin klo 10.40-1.12 öisin (2t 32 min).
Lähde: Oiva Vainio (1986). Laukaan Laukkavirran kylän vaiheita s. 124-132.
TARINA
Hirvikivet
Vuonteelta Tarvaalaan menevän tien varrella, Tuukkalan tienhaarassa, on pari Hirvikiviksi kutsuttua kiveä. Kansan suussa kulkee tarina, jonka mukaan kivillä olisi mestattu lapsenmurhan tehnyt nainen. Vanhan tavan mukaan tällaiset toimitukset oli suoritettava tienhaarassa.
Tuo kauan sitten toimeenpantu oikeuden tuomio on liittänyt paikkaan kammottavan muiston, joka on monen sukupolven aikana periytynyt vanhemmilta lapsille. Pimeän aikaan mieluiten kartettiin Hirvikivien ohi kulkemista. Ei voine olla epäilystäkään siitä, että Hirvikivien tarinan takana olisi jokin todellinen tapaus, joka liittyy 1700 luvun käräjätoimintaan.
Tapahtumasta ei löydy viittausta Laukaan kuolleiden tilastosta eikä seurakunnan 1736 alkavasta kuolleiden luettelosta. Laukaan vaillinaisesti säilyneistä käräjäkirjoista löytyy Pärnäsaaren ylimääräisiltä käräjiltä 1.7.1699 käsitelty oikeusjuttu, joka voi olla aihe tarinan syntyyn.
Tuona keskikesän päivänä seisoi kihlakunnanoikeuden edessä Ilveslahden talon tytär, joitakin vuosia kolmannella kymmenellä oleva Maria Klemetintytär. Nimismies Hannu Pekanpoika Liimatainen syytti häntä lapsenmurhasta.
Pari viikkoa aiemmin olivat kaksi miestä olleet kaatamassa kaskea. Toinen heistä oli Ilveslahdessa asuva itsellinen Aatami Eliaanpoika, toinen kuudennusmies Matti Akselinpoika Häkkinen Seppälän kylästä. Jälkimmäinen oli tehnyt asiasta ilmiannon kirkkoherralle. Kaskenkaadossa Aatami oli empien ja Ilveslahden talonväkeä peläten kertonut talon tyttären synnytyksestä ja kuinka hän talon lähistöllä olevan karhunpesän luota oli löytänyt tämän lapsen ruumiin. Paikkakunnalla puhuttiin yleisesti Marian olleen luvattomassa suhteessa isäänsä Klemetti Tuomaanpoikaan. Aatamin vaimolle oli Klemetin vaimo Agneta Eskontytär (Oksanen) sanonut, että kuollut oli hänen miehensä ja tytärpuolensa lapsi.
Lautakunta todisti Klemetin, joka oli aina ollut juoppouteen taipuva, elävän riidassa toisen vaimonsa kanssa ja suosivan kaikin tavoin ensimmäisestä avioliitosta olevaa tytärtään. Agneta sai käydä ulkotöissä työväen kanssa, mutta Maria hoiti koriaskareita ja oli emäntänä talossa.
Klemetti oli oikeudenkäynnin aikanakin väkijuomien vaikutuksen alaisena ja puhui äänekkäästi syyttömyydestään. Agneta pälyili metsässä ja saatiin vasta myöhemmin oikeuspaikalle. Asiaa käsiteltäessä kävi ilmi, että Marialla oli ollut myös viisi vuotta aiemmin samanlainen synnytys, mitä hän ei kuitenkaan tunnustanut. Kun asia oli tällä kertaa huomattu tapahtuneen ja äitipuoli syytti tytärtä, tämä oli mennyt hämilleen ja purskahtanut itkuun. Äitipuoli oli löytänyt eräitä jälkiä vanhasta hylätystä tallirakennuksesta, mutta isä oli selittänyt sian porsineen siellä.
Oikeudessa Maria väitti lapsen syntyneen keskosena ja kielsi surmanneensa sitä. Isäksi hän sanoi Kuukkalan talon äskettäin kuollutta vanhaa leskimiesisäntää. Hän ei puhunut montakaan sanaa, vaan katsoi tiukasti lattiaan pitäen kättään ja vaatetta suun edessä.
Kihlakunnan oikeus totesi Marian syylliseksi ja ansainneen kuoleman polttoroviolla. Klemetin syyllisyydestä ei saatu mitään sitovaa todistusta. Oli odotettava, mitä tytär viimeisillä hetkillään mahdollisesti ilmaisisi. Asia siirrettiin hovioikeuden käsiteltäväksi. Molemmat asialliset lähetettiin Hämeenlinnaan vankilaan. Tähän päättyivät murhenäytelmän asiakirjalähteet. Vain verellä ja kyynelillä kastellut Hirvikivet puhuvat mykkää kieltään.
Kuva s. 445
Lähde: Laukaan historia I s. 445-446